Helmikuisena perjantai-iltana myöhään, raskaan viikon päätteeksi, kuljin verkkaisesti pitkin pimeää lumista kujaa kohti Kuremäen pyhää lähdettä. Olin kuullut, että sen tervehdyttävässä vedessä sopii kylpeä jokaisen, joka tuota vettä tuntee tarvitsevansa. Arastelin, tarkoittaako se todella minuakin, muukalaista, -olenko sen arvoinen. Lähteestä virtaavan puromaisen joen ylle rakennetun pienen, vaaleansinisen mökin ovi oli kuitenkin kutsuvasti auki - ja veden äärellä, sinne loivasti laskeutuvien portaiden takana kaksi kynttilää palamassa! Liikutuin. Pienten liekkien lepattavassa valossa astuin veteen, nautin sen sielua sivelevästä kylmästä pehmeydestä. Kastauduin vielä toistamiseen. Kiitollisuudesta täyttyneenä kuljin pimeää pehmeää talviyötä takaisin. En ollut enää muukalainen.