Kuulin paikasta Suomen luonnon pyhät paikat -kirjasta. Olin lähdössä ajelemaan Mikkelistä takaisin kotiin Kuopioon, kun tuli mieleen että pitäisiköhän käydä katsomassa jotain pyhää paikkaa siitä kirjasta. Valitsin kohteeksi Otavan Kirkkokivet ja se osoittautui täydelliseksi valinnaksi. Kohteelle oli matkaa 700m ja taivas varjele mikä näkymä olikaan vastassa. Kaksi aivan älyttömän korkeaa siirtolohkaretta (tai yksi haljennut siirtolohkare, miten sen nyt ottaa) korkeudeltaan 18m ja 15m. Olin todellakin pyhän äärellä ja täysin haltioitunut tästä paikasta ja näistä kivistä keskellä metsää. Lohkareita oli halkeillut kivistä enemmänkin ja paikalle tultaessa yksi halkeama oli kaatunut vasten pienempää siirtolohkareen palasta ja näytti aivan kuin portilta, joka toivottaa tulijan tervetulleeksi. Yksi hienoimmista kokemuksistani luonnossa koskaan. Kertoja: Miikka Miinala / Kuopio / 4.6.1992. "Kirkkokivet on Mikkelin Otavan kylän takamaalla oleva louhikoksi hajonnut jättikokoinen siirtolohkare, jonka suurimmat pystyyn jääneet monoliitit ovat 18m ja 15m korkeat. Louhikossa on useita luolia, joissa on kontattavia tunneleita ja matalia huoneita. Pisin näistä luolista on 15m pitkä." "Perimätieto kertoo, että Kirkkokivet olivat ennen kristinuskon tuloa "vanhan kansan kirkko" eli pakanallinen metsäjumalien temppeli. Ketä tai mitä siellä palvottiin on hukkunut aikojen sumuun. Sen otaksutaan olleen järvilappalaisten ja savolaisten uudisasukkaiden peuranpyyntikulttuuriin liittyvä peurakirkko. Kun peurat hävisivät, vanhan kansan kirkko ei jäänyt virattomaksi. Siitä tuli Mikkeliin vievän kirkkopolun merkkipaikka. Sen suojissa pidettiin evästauko, saatettiin pitää pahaa säätä ja yöpyä nuotiolla. Koska kirkkomatkoilla oltiin, paikalla veisattiin ja otettiin matkaryypyt. Polkua myöten kuljetettiin myös vainajia Mikkelin kirkkomaahan ja ruumis veisattiin ja muistoryypyt otettiin kivien luona. Tieverkon parantuessa vanha kirkkopolku jäi vähitellen pois käytöstä. Otavaan rakennettiin kirkko 1920-luvun lopussa. Tällöin muutamien salotalojen asukkaat kulkivat vanhaa polkua entiseen verrattuna päinvastaiseen suuntaan kirkkomatkoillaan muutamien vuosien ajan. Kun tieverkko edelleen parani, vanha kirkkopolku jäi pois ja unohtui kokonaan. Kun kirkonkylät olivat sota-aikaan vaarallisia, toimivat Kirkkokivet pakopaikkana ja hätäkirkkona."